Säästätkö vanhuuden varalle? Karu laskelma näyttää, mitä nollakorko tekee rahoillesi
Julkaistu:
Eläkerahastot ovat ajautuneet niukkojen tuottojen ahdinkoon, mutta eivät yksin. Nolla- ja miinuskorot sulattavat nyt kaikkien tavoitesäästäjien tuottoja.
Lakisääteinen eläkejärjestelmä valmistautuu korottamaan eläkemaksuja, sillä sijoitusmarkkinoilta ei herukaan tuottoja siihen malliin kuin piti. Aivan samanlaisessa ahdingossa ovat itse kunkin yksityiset säästöt.
Kansalaisten viime vuosina alulle panemat yksilölliset eläkevakuutukset ja muut sijoitusvakuutukset niin kuin toki mitkä tahansa muutkin pitkäaikaiset sijoitus- ja säästöhankkeet ovat nyt joko pulassa tai pahassa pulassa.
Edullisten indeksi- ja etf-rahastosijoitusten avulla toteen pantu säästöohjelma on pulassa, mutta kalliiden vakuutus-, kori- ja struktuuri-sijoitusten avulla toteen pantu säästöohjelma on todennäköisemmin pahassa pulassa.
Toteutustapaan katsomatta yksityinen tavoitesäästäminen on nyt aivan samanlaisessa ahdingossa kuin suurten työeläkelaitosten ja muiden sijoitusomaisuutta hallinnoivien yhteisöjen sijoitustoiminta.
Olipa tavoitteena sitten työeläkkeen täydentäminen omilla säästöillä tai muunlaisen vanhuuden tai pahan päivän varan säästäminen, ovat tavoitteet todennäköisesti karanneet entistä kauemmas ja niiden saavuttaminen muuttunut entistä vaikeammaksi tai mahdottomaksi.
Ongelmat kiteytyvät odotettavissa oleviin todennäköisiin sijoitustuottoihin ja tarkemmin sanottuna niiden hupenemiseen.
1) Talouskasvu näyttää jäävän kautta maailman totuttua hitaammaksi ja monissa niin sanotusti kehittyneissä läntisissä maissa korkeintaan aneemiseksi.
2) Keskuspankit ovat painaneet korkoja historiallisen mataliksi, ja nyt korot ovat useissa läntisissä maissa nollan prosentin tuntumassa tai sitäkin alempana miinuksella.
Riskittömät korot muodostavat kaikkien sijoitusluokkien tuottoperustan, ja nyt se on nolla prosenttia tai sitäkin niukempi.
3) Osin talousanemian ja osin nolla- ja miinuskorkojen takia erityyppisiä säästöjä ja sijoituspääomaa on tulvinut kaikille finanssimarkkinoiden osa-alueille ennennäkemätön määrä, joten nyt kaikki keskeiset arvopaperilajit ovat historiallisen kalliita – ja tulevaisuuden tuotto-odotukset vastaavasti poikkeuksellisen heikkoja.
Tällaisista aineksista syntyy niin lakisääteisiä työeläkevaroja hoitavien eläkelaitosten kuin kaikkien muidenkin pitkäaikaisten sijoittajien yhteinen ahdinko.
Näistä aineksista syntyvät myös omia säästöohjelmiaan toteen panevan kansalaisen säästöpulmat, kuten: vaikea valinta, pitäisikö säästötavoitteesta tinkiä ja tyytyä aiottua vähempään, vai pitäisikö entiseen tavoitteeseen pyrkiä säästösummia tai riskejä kasvattamalla.
Tuottojen merkitystä korostaa pitkäaikaisen sijoitus- ja säästötoiminnan yksi keskeinen ”ilmainen lounas”, joka on niin sanottu koron korko. Sitä kertyy, kun poikimaan pantu pääoma saa aikansa kasvaa ja kerryttää tuottoa, ja kun vielä vuosittain kertyvät tuototkin lisätään pääomaan kerryttämään lisää tuottoa.
Mitä runsaammin ja mitä pidemmän aikaa tuottoa kertyy, sitä suuremmaksi sijoitettu pääoma kasvaa. Ja toisinpäin: mitä niukemmin ja mitä lyhyemmän aikaa tuottoa kertyy, sitä vähemmän pääoma kasvaa ainakaan tuottojen avulla.
Ranskalaispankki Societe Generalen sijoitustutkijat ovat havainnollistaneet ilmiötä ja sen dramaattisia muutoksia suhteellisen ankeilla havainnoilla ja laskuharjoituksilla.
Laskuharjoitukset perustuvat maailman suurimmille arvopaperimarkkinoille hajautettuun yhdistelmäsijoitukseen ja sen todennäköisiin tuotto-odotuksiin vuodesta 1986 tähän päivään eli 30 viime vuoden ajalta.
Esimerkkisijoituksen koostumus vastaa suurin piirtein maailman sijoitusvarallisuuden koostumusta, ja se on 50-prosenttisesti osakkeita, 40-prosenttisesti valtioiden velkakirjoja, 5-prosenttisesti yrityslainoja ja 5-prosenttisesti rahamarkkinasijoituksia.
Kyseisen sijoituksen todennäköinen vuotuinen tuotto-odotus oli 1980-luvun lopussa vähän yli kuusi prosenttia, juuri ennen finanssikriisiä runsaat kolme prosenttia ja nyt enää hädin tuskin kahta prosenttia.
Kun entistä niukemmasta tuotto-odotuksesta vielä vähennetään vallitseva inflaatiovauhti, valahtaa reaalinen tuotto-odotus nollan ja yhden prosentin hujakoille.
Ja mikä keljuinta, pankin laskuesimerkki kuvaa pelkkien tuottojen sulamista ennen kuin kaikki mahdolliset välikädet ovat kuorineet omat palkkionsa ja muut kustannukset pois päältä.
Oikeista sijoituksista ja säästöistä on kuitenkin kärsittävä kaikki sopimusten mukaiset kustannukset ja kaikki lain määräämät verot. Ne ovat kaikki tuotosta pois, ja siksi säästäjä voi olla jo pahassa pulassa.
Vähän yli kuuden prosentin tuotto-oletuksella eli viimeksi 1980-luvun lopussa tavoitteeseen riitti noin 30 000 euron alkusijoitus. Finanssikriisin alla vallinnut runsaan kolmen prosentin tuotto-odotus edellytti jo hieman yli 50 000 euron alkusijoitusta.
Nyt saman tavoitteen tapailu vain parin prosentin nimellistuotolla vaatii alkupääomaksi jo hilkkua vaille 70 000 euron summaa. Tuoton ja vaadittavan alkupääoman suhteet ovat toisin sanoen 30 vuodessa vaihtaneet keskenään paikkaa.
Sama karu kehitys rasittaa pitkäaikaista sijoitus- ja säästöohjelmaa, jossa vuosien päähän määriteltyyn tavoitteeseen pyritään säännöllisin lisäsijoituksin eikä yhden suuren alkusijoituksen tuotoin.
Jos 20 vuoden kuluessa on tarkoitus saada kokoon sata tuhatta euroa, ja jos tavoitteeseen pyritään säännöllisin kerran vuodessa tehtävin sijoituksin sekä lisäämällä pääomaan kaikki sijoitukselle kertyvät tuotot, on se käynyt samalla tavoin vaikeammaksi tai kalliimmaksi kuin kertasijoittaminen.
Kuuden prosentin tuotolla riitti, että pottiin lisättiin joka vuosi tuoton lisäksi 2500 euroa uutta pääomaa. Runsaan kolmen prosentin tuotto edellytti joka vuosi yli 3000 euron lisäsijoituksia. Nyt noin kahden prosentin tuotto vaatii jo lähemmäs 4000 euron jokavuotisia lisäsijoituksia.
Kuuden prosentin vuotuisella tuotolla tavoitteesta kertyy noin puolet tuottojen avulla ja puolet pottiin varta vasten sijoitettavasta pääomasta. Kahden prosentin vuotuisilla tuotoilla kertyy samasta tavoitteesta vain 20 prosenttia, ja säästäjän on itse saatava kokoon 80 prosenttia loppusummasta.
Ja tämäkin esimerkki jättää huomiotta inflaation lisäksi kaikki mahdolliset kustannukset, kuten välikäsien palkkiot, piilokulut ja verot.
Oikeasti nekin on maksettava, ja ne kaikki heikentävät säästöohjelmaan kertyvää tuottoa.
1) Tarjolla on kulloinkin vain sen verran todennäköistä tuottoa kuin sijoituskohteeksi valituilta arvopaperimarkkinoilta on yleisesti odotettavissa, ja sen ylittävää tuottoa on mahdollista tavoitella vain riskejä kasvattamalla.
2) Onpa sijoitusten tuotto kuinka hyvä tai kehno tahansa, perivät kaikki kynnelle kykenevät välikädet kaikki mahdolliset kustannuksensa viimeistä senttiä myöten ennen kuin sijoittaja tai säästäjä saa mitään itselleen.
Esimerkiksi Societe Generalen sijoitustutkimuksen inhorealistinen arvio laajasti hajautetun yhdistelmäsijoituksen todennäköisestä tuotosta on tällä haavaa noin kaksi prosenttia.
Se voi tuntua liian huonolta ollakseen totta, mutta sitä suurempien tuottojen tavoittelu merkitsee keskimääräistä suurempia sijoitusriskejä.
Tuottotavoitetta voi kasvattaa esimerkiksi osakkeiden ja yrityslainojen osuutta kasvattamalla tai näitäkin riskipitoisempiin muihin sijoituksiin siirtymällä. Se ei kuitenkaan automaattisesti nosta tuottoa, mutta sitäkin varmemmin se kasvattaa tappioiden riskiä.
Kaksi prosenttia ja joka tapauksessa olennaisesti totuttua matalampi tuotto tarkoittaa, että tuotosta haihtuu entistä suurempi osa kuluihin ennen kuin siitä jää mitään sijoittajan tai säästäjän hyväksi.
Etenkin erilaisissa eläke- ja sijoitusvakuutuksissa ja henkivakuutusyhtiöiden kokoamissa sijoituskoreissa ja monimutkaisissa sijoitusrakenteissa on suuri riski, että kuluihin haihtuu koko todennäköinen sijoitustuotto ja pahimmassa tapauksessa tätäkin enemmän.
Mitä enemmän sijoitus- tai säästöohjelmaan osallistuu erilaisia välikäsiä ja mitä runsaammin nämä ujuttavat mukaan erilaisia kulukerroksia sitä varmemmin sijoittaja tai säästäjä jää nuolemaan näppejään.
Kun tuotot olivat vielä kuutta prosenttia tai vielä korkeampia, jäi sijoittajalle ja säästäjällekin kulujen jälkeen jotakin. Mutta kahdesta prosentista ei jää – ei ennen kuin kustannukset karsitaan parista prosentista prosentin osiin.
Kansalaisten viime vuosina alulle panemat yksilölliset eläkevakuutukset ja muut sijoitusvakuutukset niin kuin toki mitkä tahansa muutkin pitkäaikaiset sijoitus- ja säästöhankkeet ovat nyt joko pulassa tai pahassa pulassa.
Edullisten indeksi- ja etf-rahastosijoitusten avulla toteen pantu säästöohjelma on pulassa, mutta kalliiden vakuutus-, kori- ja struktuuri-sijoitusten avulla toteen pantu säästöohjelma on todennäköisemmin pahassa pulassa.
Toteutustapaan katsomatta yksityinen tavoitesäästäminen on nyt aivan samanlaisessa ahdingossa kuin suurten työeläkelaitosten ja muiden sijoitusomaisuutta hallinnoivien yhteisöjen sijoitustoiminta.
Olipa tavoitteena sitten työeläkkeen täydentäminen omilla säästöillä tai muunlaisen vanhuuden tai pahan päivän varan säästäminen, ovat tavoitteet todennäköisesti karanneet entistä kauemmas ja niiden saavuttaminen muuttunut entistä vaikeammaksi tai mahdottomaksi.
Ongelmat kiteytyvät odotettavissa oleviin todennäköisiin sijoitustuottoihin ja tarkemmin sanottuna niiden hupenemiseen.
Kolme syytä tuottojen haihtumiseen
Takavuosien kohtalaiset tai edes kohtuulliset tuotto-odotukset ovat muutaman viime vuoden kuluessa sulaneet niukoiksi tai olemattomiksi. Tähän tuottotragediaan on ainakin kolme keskeistä syytä:1) Talouskasvu näyttää jäävän kautta maailman totuttua hitaammaksi ja monissa niin sanotusti kehittyneissä läntisissä maissa korkeintaan aneemiseksi.
2) Keskuspankit ovat painaneet korkoja historiallisen mataliksi, ja nyt korot ovat useissa läntisissä maissa nollan prosentin tuntumassa tai sitäkin alempana miinuksella.
Riskittömät korot muodostavat kaikkien sijoitusluokkien tuottoperustan, ja nyt se on nolla prosenttia tai sitäkin niukempi.
3) Osin talousanemian ja osin nolla- ja miinuskorkojen takia erityyppisiä säästöjä ja sijoituspääomaa on tulvinut kaikille finanssimarkkinoiden osa-alueille ennennäkemätön määrä, joten nyt kaikki keskeiset arvopaperilajit ovat historiallisen kalliita – ja tulevaisuuden tuotto-odotukset vastaavasti poikkeuksellisen heikkoja.
Tällaisista aineksista syntyy niin lakisääteisiä työeläkevaroja hoitavien eläkelaitosten kuin kaikkien muidenkin pitkäaikaisten sijoittajien yhteinen ahdinko.
Näistä aineksista syntyvät myös omia säästöohjelmiaan toteen panevan kansalaisen säästöpulmat, kuten: vaikea valinta, pitäisikö säästötavoitteesta tinkiä ja tyytyä aiottua vähempään, vai pitäisikö entiseen tavoitteeseen pyrkiä säästösummia tai riskejä kasvattamalla.
Todennäköiset tuotot sulaneet vuosien ajan
Mitä pidemmästä sijoitusajasta ja pitkäjänteisemmästä säästöohjelmasta on kyse sitä suurempi merkitys on sillä, kuinka runsaasti tai niukasti sijoitetulle pääomalle ajan oloon kertyy tuottoa.Tuottojen merkitystä korostaa pitkäaikaisen sijoitus- ja säästötoiminnan yksi keskeinen ”ilmainen lounas”, joka on niin sanottu koron korko. Sitä kertyy, kun poikimaan pantu pääoma saa aikansa kasvaa ja kerryttää tuottoa, ja kun vielä vuosittain kertyvät tuototkin lisätään pääomaan kerryttämään lisää tuottoa.
Mitä runsaammin ja mitä pidemmän aikaa tuottoa kertyy, sitä suuremmaksi sijoitettu pääoma kasvaa. Ja toisinpäin: mitä niukemmin ja mitä lyhyemmän aikaa tuottoa kertyy, sitä vähemmän pääoma kasvaa ainakaan tuottojen avulla.
Ranskalaispankki Societe Generalen sijoitustutkijat ovat havainnollistaneet ilmiötä ja sen dramaattisia muutoksia suhteellisen ankeilla havainnoilla ja laskuharjoituksilla.
Laskuharjoitukset perustuvat maailman suurimmille arvopaperimarkkinoille hajautettuun yhdistelmäsijoitukseen ja sen todennäköisiin tuotto-odotuksiin vuodesta 1986 tähän päivään eli 30 viime vuoden ajalta.
Esimerkkisijoituksen koostumus vastaa suurin piirtein maailman sijoitusvarallisuuden koostumusta, ja se on 50-prosenttisesti osakkeita, 40-prosenttisesti valtioiden velkakirjoja, 5-prosenttisesti yrityslainoja ja 5-prosenttisesti rahamarkkinasijoituksia.
Kyseisen sijoituksen todennäköinen vuotuinen tuotto-odotus oli 1980-luvun lopussa vähän yli kuusi prosenttia, juuri ennen finanssikriisiä runsaat kolme prosenttia ja nyt enää hädin tuskin kahta prosenttia.
Kun entistä niukemmasta tuotto-odotuksesta vielä vähennetään vallitseva inflaatiovauhti, valahtaa reaalinen tuotto-odotus nollan ja yhden prosentin hujakoille.
Ja mikä keljuinta, pankin laskuesimerkki kuvaa pelkkien tuottojen sulamista ennen kuin kaikki mahdolliset välikädet ovat kuorineet omat palkkionsa ja muut kustannukset pois päältä.
Oikeista sijoituksista ja säästöistä on kuitenkin kärsittävä kaikki sopimusten mukaiset kustannukset ja kaikki lain määräämät verot. Ne ovat kaikki tuotosta pois, ja siksi säästäjä voi olla jo pahassa pulassa.
Sama säästötavoite vaatii nyt lisää rahaa
Ranskalaispankki kuljettaa karua esimerkkisijoitustaan eteenpäin laskemalla, kuinka paljon esimerkin yhdistelmäsijoitukseen on kulloinkin vallinneen tuotto-odotuksen mukaan pitänyt sijoittaa pääomaa, jotta summa olisi kasvanut 20 vuoden tuotoilla tasan sataan tuhanteen euroon.Vähän yli kuuden prosentin tuotto-oletuksella eli viimeksi 1980-luvun lopussa tavoitteeseen riitti noin 30 000 euron alkusijoitus. Finanssikriisin alla vallinnut runsaan kolmen prosentin tuotto-odotus edellytti jo hieman yli 50 000 euron alkusijoitusta.
Nyt saman tavoitteen tapailu vain parin prosentin nimellistuotolla vaatii alkupääomaksi jo hilkkua vaille 70 000 euron summaa. Tuoton ja vaadittavan alkupääoman suhteet ovat toisin sanoen 30 vuodessa vaihtaneet keskenään paikkaa.
Sama karu kehitys rasittaa pitkäaikaista sijoitus- ja säästöohjelmaa, jossa vuosien päähän määriteltyyn tavoitteeseen pyritään säännöllisin lisäsijoituksin eikä yhden suuren alkusijoituksen tuotoin.
Jos 20 vuoden kuluessa on tarkoitus saada kokoon sata tuhatta euroa, ja jos tavoitteeseen pyritään säännöllisin kerran vuodessa tehtävin sijoituksin sekä lisäämällä pääomaan kaikki sijoitukselle kertyvät tuotot, on se käynyt samalla tavoin vaikeammaksi tai kalliimmaksi kuin kertasijoittaminen.
Kuuden prosentin tuotolla riitti, että pottiin lisättiin joka vuosi tuoton lisäksi 2500 euroa uutta pääomaa. Runsaan kolmen prosentin tuotto edellytti joka vuosi yli 3000 euron lisäsijoituksia. Nyt noin kahden prosentin tuotto vaatii jo lähemmäs 4000 euron jokavuotisia lisäsijoituksia.
Kuuden prosentin vuotuisella tuotolla tavoitteesta kertyy noin puolet tuottojen avulla ja puolet pottiin varta vasten sijoitettavasta pääomasta. Kahden prosentin vuotuisilla tuotoilla kertyy samasta tavoitteesta vain 20 prosenttia, ja säästäjän on itse saatava kokoon 80 prosenttia loppusummasta.
Ja tämäkin esimerkki jättää huomiotta inflaation lisäksi kaikki mahdolliset kustannukset, kuten välikäsien palkkiot, piilokulut ja verot.
Oikeasti nekin on maksettava, ja ne kaikki heikentävät säästöohjelmaan kertyvää tuottoa.
Varmaa lisätuottoa vain kuluja karsimalla
Pitkäaikaisen sijoitus- tai säästöohjelman urakoimisessa on paras pitää mielessä ainakin kaksi seikkaa:1) Tarjolla on kulloinkin vain sen verran todennäköistä tuottoa kuin sijoituskohteeksi valituilta arvopaperimarkkinoilta on yleisesti odotettavissa, ja sen ylittävää tuottoa on mahdollista tavoitella vain riskejä kasvattamalla.
2) Onpa sijoitusten tuotto kuinka hyvä tai kehno tahansa, perivät kaikki kynnelle kykenevät välikädet kaikki mahdolliset kustannuksensa viimeistä senttiä myöten ennen kuin sijoittaja tai säästäjä saa mitään itselleen.
Esimerkiksi Societe Generalen sijoitustutkimuksen inhorealistinen arvio laajasti hajautetun yhdistelmäsijoituksen todennäköisestä tuotosta on tällä haavaa noin kaksi prosenttia.
Se voi tuntua liian huonolta ollakseen totta, mutta sitä suurempien tuottojen tavoittelu merkitsee keskimääräistä suurempia sijoitusriskejä.
Tuottotavoitetta voi kasvattaa esimerkiksi osakkeiden ja yrityslainojen osuutta kasvattamalla tai näitäkin riskipitoisempiin muihin sijoituksiin siirtymällä. Se ei kuitenkaan automaattisesti nosta tuottoa, mutta sitäkin varmemmin se kasvattaa tappioiden riskiä.
Kaksi prosenttia ja joka tapauksessa olennaisesti totuttua matalampi tuotto tarkoittaa, että tuotosta haihtuu entistä suurempi osa kuluihin ennen kuin siitä jää mitään sijoittajan tai säästäjän hyväksi.
Etenkin erilaisissa eläke- ja sijoitusvakuutuksissa ja henkivakuutusyhtiöiden kokoamissa sijoituskoreissa ja monimutkaisissa sijoitusrakenteissa on suuri riski, että kuluihin haihtuu koko todennäköinen sijoitustuotto ja pahimmassa tapauksessa tätäkin enemmän.
Mitä enemmän sijoitus- tai säästöohjelmaan osallistuu erilaisia välikäsiä ja mitä runsaammin nämä ujuttavat mukaan erilaisia kulukerroksia sitä varmemmin sijoittaja tai säästäjä jää nuolemaan näppejään.
Kun tuotot olivat vielä kuutta prosenttia tai vielä korkeampia, jäi sijoittajalle ja säästäjällekin kulujen jälkeen jotakin. Mutta kahdesta prosentista ei jää – ei ennen kuin kustannukset karsitaan parista prosentista prosentin osiin.
