Vanhusten apulaiseksi pestautunut tutkija: ”Likaisimmissa kodeissa verhot tarttuivat ikkunaan”
Fransar.
Se on ruotsinkielinen sana, jonka Tanja Kuronen muistaa edelleen.
Kuronen kävi säännöllisesti auttamassa vanhaa suomenruotsalaista naista, joka ei pystynyt nousemaan sängystä. Nainen katsoi päivästä toiseen vain omaa makuuhuonettaan – ja lattialla olevaa punertavanruskeaa plyysimattoa.
Fransar tarkoitti maton hapsuja. Ne olivat usein sotkussa. Naista kävi ilmeisesti auttamassa hoitajia. Heillä tuskin oli aikaa piipertää hapsujen kanssa.
Fransar, muistutti nainen Kurosta.
Ja Kuronen laittoi harottavat hapsut järjestykseen.
Aiemmin kun Tanja Kuronen näki kauniin omakotitalon, hän ajatteli, että siinä asuu varmaankin onnellinen perhe.
Nykyään hän tietää, että toisinkin voi olla. Talossa saattaa asua muistisairas vanhus, joka istuu yöpuku päällä keittiössä tuijotellen jäähtynyttä puurolautasta edessään.
Kuronen on työskennellyt muun muassa tutkijana ja opettajana. Vielä 2000-luvun alussa hän oli kuitenkin rahapulassa oleva sosiaalipolitiikan opiskelija. Hän pestautui järjestöön, joka välitti työntekijöitä vanhusten koteihin.
Tuolloin hän näki, millaista suljettujen seinien sisällä pahimmillaan oli. Hän tapasi alkoholisoituneita, yksinäisiä ja sekavia vanhuksia. Nämä saattoivat asua taloissa, joissa pihat olivat kunnossa ja ulkoseinät sievästi maalatut. Kuitenkin sisään mennessä sen haistoi jo ovelta: pysähtyneisyyden ja ummehtuneisuuden.
Järjestölle työskentelevien oli tarkoitus tehdä vanhuksille töitä, joita nämä itse toivoivat. Tehtävien piti olla sellaisia, joita kuka tahansa maallikko voi tehdä.
”Se oli kuitenkin epämääräistä. Minäkin vaihdoin vaippoja ja tyhjensin avanteita, jos sellaista pyydettiin”, sanoo Kuronen, jolla ei ole hoitoalan koulutusta.
Työ järkytti Kurosta. Se jäi vaivaamaan niin, että hän halusi kertoa siitä muillekin – ja tehdä myös ehdotuksen, miten tilannetta voisi parantaa.
Syntyi sosiaalipolitiikan väitöskirja, joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 14. marraskuuta. Siinä Kuronen ehdottaa uutta mallia siihen, ketkä voisivat vanhusten kodeissa siivota, pestä pyykkiä ja käydä kaupassa. Väitöskirja on julkaistu myösHoivapommin purkajat -nimisenä kirjana.
Kun Kuronen meni vanhusten asuntoihin, hän tunsi useimmiten olevansa tervetullut. Oli paljon hyviä hetkiä: hän saattoi vaikka vaihtaa asiakkaan kanssa kukkamultia ja jutella pelargonioista.
Oli kuitenkin myös asiakkaita, jotka pitivät Kurosta pelkästään piikana, selvästi alempiarvoisena. Se yllätti Kurosen, joka oli pitänyt itseään suurena hyväntekijänä aloittaessaan työn.
Tyypillinen työtehtävä oli siivoaminen. Kuronen oppi, että kodin siisteys kertoo paljon siitä, onko elämä hallinnassa vai lähtenyt luisuun. Kodin annetaan likaantua, koska asia ei kiinnosta – tai sitten terveys on heikentynyt, eikä pysty enää siivoamaan.
Kuronen kävi niin siisteissä kodeissa, ettei siellä ollut imuroitavaksi kuin kaksi koivunlehteä lattialla. Toisen ääripään kodeissa näytti siltä, ettei niitä ole siivottu vuosikymmeniin: kenties kertaakaan sen jälkeen, kun vaimo oli kuollut.
”Verhot olivat olleet niin kauan vaihtamatta, että ne olivat seitittyneet ikkunaan kiinni. Pintoja pyyhkiessä alta ei paljastunut alkuperäinen pinta vaan uusi likakerros. Joka paikka oli täynnä tavaraa: mattorullia, tyhjiä raejuustopurkkeja, papereita.”
Siivous voi olla ensimmäinen asia, jota vanhus ei pysty enää itse tekemään. Asian myöntäminen saattaa tehdä kipeää. Ehkä se on osasyy sille, miksi osa vanhuksista suhtautui Kuroseen penseästi.
”Kun ei pysty enää siivoamaan kotiaan, joutuu turvautumaan muihin. Siinä menettää itsemääräämisoikeuttaan.”
Muut saattavat siivota tavalla, joka ei miellytä. Imurointi on tehty huonommin, tavarat laitetaan vääriin paikkoihin, matonhapsut jätetään kampaamatta.
Ja siihen on vain tyydyttävä.
LIISA TAKALA
Itsemääräämisoikeus on asia, josta Kuronen puhuu paljon. Se vanhuksilta usein viedään.
Kuronen loukkasi joitakin vuosia sitten jalkansa ja joutui muiden passattavaksi.
”Ärsytti, että minulle tuotiin kahvia, jossa oli liian vähän maitoa.”
Se antoi pienen väläyksen siitä, millaista voi olla vanhana, jos on kokonaan muiden armoilla.
”Minua harmitti niin pieni asia. En pysty edes kuvittelemaan, miltä tuntuu sellaisesta, joka kakkaa housuunsa, koska kukaan ei tule päästämään vessaan.”
Kuronen on puhunut vanhenemisesta ystäviensä kanssa. Hänen mukaansa itsemääräämisoikeuden menettäminen kauhistuttaa osaa ihmisistä niin, että rajujakin lausuntoja kuulee.
”Olen kuullut monen sanovan, että menisi ennemmin narun jatkoksi kuin joutuisi siihen tilaan. Ehkä hoivattavaksi joutuminen pelottaa etenkin Suomessa: täällä on niin arvostettua, että pärjää omillaan.”
Pitäisikö sitten vanhusten asua ennemmin kotona vai laitoksissa? Kurosen mukaan kotiin saattaa tahtomattaan eristäytyä. Kotona asumisen hyvä puoli on kuitenkin se, että siellä itsemääräämisoikeus säilyy paremmin: voi tehdä mitä ja milloin haluaa.
”Paras asumismuoto olisi sellainen, jossa vanhuksella olisi autonomia, mutta myös mahdollisuus sosiaalisuuteen.”
Toisinaan vanhustenhoidon tilaan herätellään kysymällä, miten haluaisit itseäsi tai omaa vanhempaasi hoidettavan vanhana. Kurosen mukaan myös sitä voisi miettiä, miten haluaisi omaa lastaan hoidettavan, kun tämä on vanhus.
Tuntuuko ikävältä ajatukselta, että oma lapsi harhailee jonain päivänä vaipat housuissa omakotitalossa, jossa verhot ovat tarttuneet ikkunoihin? Sitten kannattaisi alkaa miettiä, miten tilannetta voisi parantaa.
Yksi tapa tukea vanhusten kotona asumista olisi kansalaistyö, johon Kuronen on tehnyt mallin väitöskirjassaan. Hän on myös kirjoittanut aiheesta pamfletin toimittaja Hanna Moilasen kanssa.
Kansalaistyöntekijät tekisivät vanhusten kodeissa työtä, jota Kuronen kutsuu hoivaksi. Se on eri asia kuin hoito, johon tarvitaan koulutus. Hoivatehtäviä taas pystyy kuka tahansa tekemään: pesemään ikkunat, viemään roskat, kampaamaan matonhapsuja.
Kansalaistyöntekijä saisi palkkaa noin 10 euroa tunnilta. Se katettaisiin esimerkiksi julkisella rahalla ja joukkorahoituksella. Vanhukselle hoiva olisi ilmaista.
Kansalaistyön ansiosta vanhusten luona tehtäisiin asioita, jotka nyt jäävät helposti tekemättä. Kuronen antaa esimerkin: vanhuksella saattaa olla vaikkapa painava laatikko, joka pitäisi nostaa kaapin ylähyllyltä alas.
”Kotisairaanhoitaja ei ehdi tehdä tällaista. Yksityistä ei kannata palkata tekemään näin pientä asiaa. Vapaaehtoiset taas eivät saa tehdä tällaisia asioita, koska heillä ei ole lupa tehdä töitä, jotka voisi hoitaa yksityinen.”
Kansalaistyötä voisi tehdä kuka tahansa. Sitä voisi myös tehdä sen verran kuin haluaa. Palkka ei vähentäisi tekijänsä muita tukia: raha tulisi esimerkiksi opintotuen päälle. Työttömille kansalaistyö olisi Kurosen mukaan päätoimi, tosin heillä voisi palkan pienuuden vuoksi olla työsuhdeasunnot.
Kuronen uskoo, että kansalaistyölle kyllä löytyisi tekijöitä.
”Voisin itsekin tehdä sitä. Myös esimerkiksi eläkkeelle jäävällä voi olla tilanne, että kaipaa sosiaalisia kontakteja.”
Hän muistuttaa, että järjestöissä tehdään jo nyt vastaavaa työtä. Sen tekijöillä tosin on epämääräinen status, eikä aina palkkaakaan. Kansalaistyöhön siirtyminen toisi heille sekä palkan että statuksen työntekijöinä.
Omaan vanhenemiseensa Kuronen suhtautuu raadollisesti.
”Olen itsekin niitä, jotka tappaisivat itsensä ennemmin kuin olisivat vailla itsemääräämisoikeutta.”
Hän kuitenkin uskoo, että vanhuudesta voisi tehdä sellaista, joka ei ahdista. Yksi askel olisi kansalaistyöntekijöiden apu. Toinen olisi se, että hoitolaitoksia kehitettäisiin.
”Nykyään monet niistä ovat sellaisia, että omaista kouristaa vatsasta jo viikko etukäteen, jos pitää mennä käymään. Laitoksissa haisee, eikä ole mitään tekemistä.”
Missä Kuronen sitten itse haluaisi asua vanhana? Ei ainakaan yksin kotona. Ennemmin hän menisi vanhainkotiin, mutta siellä pitäisi olla oma huone, kavereita ja taidetyöpajoja.
Kahviin saisi täsmälleen oikean määrän maitoa. Omassa huoneessa olisi jääkaappi, ja välipalaa voisi tehdä halutessaan. Musiikkia saisi kuunnella aina, kun tekee mieli.
Itsemääräämisoikeutta on sekin, että saa mennä baariin, jos haluaa.
”Laitoksessa pitäisi olla ravintola, jossa on A-oikeudet.”
