Sodan päätyttyä syksyllä 1944 asuntoja tarvitsivat perheen perustamisiässä olevien rintamamiesten lisäksi yli 100000 siirtolaisperhettä, jotka joutuivat muuttamaan Neuvostoliitolle luovutetulta alueelta muualle Suomeen.
Hinta nykyrahassa 12 000 euroa
Rintamamiestalon rakentamiseen tarvittiin 1950-luvun alussa noin 300 000 markkaa. Rahatieto.net-sivuston muuntimen avulla 300000 markkaa vuonna 1949 vastasi vuoden 2008 tasoon suhteutettuna 11 958 euroa.
Rakennustieto Oy:n vuonna 2006 julkaisemassa kirjassa Rintamamiestalot - rakentajien muistikuvia Anneli Virtanen on lukenut äitinsä päiväkirjoja perheen rakentamisen ajoilta 1940- ja 1950-lukujen taitteessa.
Muiden rintamamiestaloa rakentaneiden perheenisien tavoin myös Anneli Virtasen isä säästi tekemällä paljon itse.
"Isä meni aina töiden jälkeen rakennukselle ja palanneen sieltä kotiin vasta iltapimeällä", Virtanen kertoo.
Kustannuksetkin hän kertoo tarkasti: "Rakennusmiehille maksettiin 110000 mk ja muurarille 31000 mk, nauloihin meni 8681 mk, sementtiin 28800 mk, muurit maksoivat 111206 mk."
Kulutushyödykkeisiin nähden rakentaminen oli melko edullista, sillä esimerkiksi Helsingissä puhelinosake maksoi vuonna 1955 noin 60000 markkaa.
Jälleenrakennukseen sopivien tyyppitalojen suunnittelun lähtökohtia olivat kova pula tarvikkeista ja omatoimirakentaminen.
Ratkaisuksi asuntopulaan keksittiin puolitoistakerroksinen, harjakattoinen puinen omakotitalo. Jälleenrakennusaikana tiiliteollisuutta vaivasi suuri energiapula, niinpä puu jäi ainoaksi rakennusmateriaaliksi. Lisäksi talomalli ei vaatinut perinteisiä kirvesmiehentaitoja eikä erityistyökaluja.
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön rakennusasiain osasto KYMRO julkaisi vuonna 1944 yhden tyypin asutuskeskusten tarpeisiin. Suunnittelijoina toimivat arkkitehdit Aulis Blomstedt ja Yrjö Lindegren.
Mullistava keksintö
Tämä rintamamiestalo nähtiin elokuvassa Juoksuhaudantie. Kari Hotakaisen romaaniin perustuvassa elokuvassa rintamamiestalosta muodostuu päähenkilölle pakkomielle. (JOHN PALMéN)
Rintamamiestalon kantavana rakenteena oli määrämittaisesta sahatavarasta naulaamalla koottu kehikko. Talomallin mullistavin ratkaisu oli talon keskelle rakennettu savupiippu eli sydänmuuri, jonka ympärille sijoitettiin kaikki asuintilat.
Taloa lämmitettiin polttamalla puuta keskellä sijaitsevaan sydänmuuriin tukeutuvissa uuneissa ja puuhelloissa. Tätä ratkaisua moni rakentamisen asiantuntija pitää vielä tänäkin päivänä mullistavana keksintönä ja malliesimerkkinä ekologisuudesta.
Alakerrassa oli eteinen eli porstua, kaksi huonetta ja keittiö. Keittiö oli erotettu muista asuintiloista. Yläkerrassa oli kaksi päätyhuonetta, jotka voitiin rakentaa asuinkäyttöön myöhemminkin.
Mahdollisten vuokralaisten toivossa portaat yläkertaan sijoitettiin mahdollisimman lähelle eteistä tai jopa kokonaan ulos. Talossa oli usein myös kellarikerros ja kevytrakenteinen ulkokuisti.
Energiansäästön ja lasipulan vuoksi ikkunat olivat pieniä. Vallitseva muoto oli matala, lähes neliömäinen kaksijakoinen ikkuna.
Kaupungeissa yhä arvossaan
Näennäisestä samankaltaisuudestaan huolimatta jokainen rintamamiestalo oli yksilö. Jo tyyppitalomalleja eri muunnelmineen oli satoja.
Kaupungeissa talot yleensä sijoitettiin yhtenäisiksi asuntoalueiksi suorakaiteen muotoisten tonttien kadunpuoleiseen päähän, jotta tontin valoisalle puoliskolle jäisi ainakin 200 nelimetriä.
Tyypillisiä, hyvin säilyneitä ja korjattuja puutaloalueita ovat esimerkiksi Jyväskylässä Lahjaharju, Oulussa Karjasilta, Tampereella Petsamo, Lappi ja Kissanmaa, Helsingissä Kannelmäki ja Pakila sekä Espoossa Laajalahti.
Suomessa oli vuonna 2008 jäljellä noin 150000 rintamiestaloa. Ihmisten muuttaessa työn perässä Ruotsiin maaseudun rintamamiestaloista oli hylätty 40 prosenttia jo 1970-luvulla, mutta kaupungeissa ne ovat edelleen arvossaan.
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin IL:n Sotaveteraanit-erikoislehdessä.
Iltalehti tapasi vuonna 2012 Jyväskylässä sotaveteraani Pentti Korvenpään, joka oli asunut perheineen itse rakentamassaan rintamamiestalossa vuodesta 1958. (HANNE MANELIUS)
