Viro kutsuu kartanokierrokselle
Idylli
Vihulassa. Vihulan kartanokokonaisuuden kruunaavat tilaa halkovat
vesiväylät. Vieraat voivat halutessaan rentoutua soutelemalla. Kuva: Tommi Anttonen
Julian
Fellowesin luoma suosikkisarja Downton Abbey sai tweediin pukeutumisen
ja keskellä päivää nautitun viskigrogin tuntumaan luonnolliselta osalta
elämää. Aitoon kartanotunnelmaan pääsee sujuvimmin rakkaassa
naapurimaassamme Virossa.
Helteisen kuumana kesäpäivänä jonotamme autolautan uumenissa
ulospääsyä kohteenamme Viron kuuluisat kartanot, siis muutama niistä.
Oma garderobini, säälittävä t-paita ja farmarihousut -yhdistelmä ei
varmasti täytä maalaisaatelin noudattamaa pukukoodistoa, ja
nousukasmaisuuttani korostaakseni olen peittänyt harvenevan päälakeni
hellehatulla, joka olisi enemmän paikallaan aurinkorannalla kuin
pohjoisen Viron historiaa ja tyyliä tihkuvissa kartanoissa.
Viron kartanoiden, joita vielä parisataa vuotta sitten laskettiin olevan liki kaksituhatta, kultakausi osuu 1760-luvun ja ensimmäisen maailmansodan väliseen aikaan. Monet kartanoista rakennettiin proosallisesti viinakaupasta kertyneillä varoilla, kun saksalaissukuiset aateliset alkoivat myydä pirtua uusille isännilleen, venäläisille.
Vaikka enimmät Viron kartanoista ovat enää muisto vain, on säilyneiden kirjo silti hämmästyttävän monipuolinen. Vielä hämmästyttävämpää on, kuinka moni niistä pystyttiin pelastamaan neuvostovallan aikaisilta laiminlyönneiltä. Edustivathan kartanot satoja vuosia - monessa tapauksessa varsin konkreettisesti - ulkomaista sortovaltaa. Virossa kartanoitaan komentaneet Baltian saksalaiset kun eivät olleet yhtä helläkätisiä alustalaisiaan kohtaan kuin suomalaiset suurmaanomistajat.
Venäjän vallankumousvuonna 1905 tuli virolaisillekin maajusseille mitta täyteen. Talonpojat pistivät sileäksi noin sata kartanoa. Lopullisen niitin saksalaissukuisen aatelin omistuksille iski Viron itsenäistymisen jälkeinen maareformi, jossa maat takavarikoitiin ja kartanokokonaisuudet pilkottiin paloiksi. Merkittävimmät säilyivät laitoksina myös neuvostovallan aikaan, mutta muut rapistuivat.
Viron kartanoiden, joita vielä parisataa vuotta sitten laskettiin olevan liki kaksituhatta, kultakausi osuu 1760-luvun ja ensimmäisen maailmansodan väliseen aikaan. Monet kartanoista rakennettiin proosallisesti viinakaupasta kertyneillä varoilla, kun saksalaissukuiset aateliset alkoivat myydä pirtua uusille isännilleen, venäläisille.
Vaikka enimmät Viron kartanoista ovat enää muisto vain, on säilyneiden kirjo silti hämmästyttävän monipuolinen. Vielä hämmästyttävämpää on, kuinka moni niistä pystyttiin pelastamaan neuvostovallan aikaisilta laiminlyönneiltä. Edustivathan kartanot satoja vuosia - monessa tapauksessa varsin konkreettisesti - ulkomaista sortovaltaa. Virossa kartanoitaan komentaneet Baltian saksalaiset kun eivät olleet yhtä helläkätisiä alustalaisiaan kohtaan kuin suomalaiset suurmaanomistajat.
Venäjän vallankumousvuonna 1905 tuli virolaisillekin maajusseille mitta täyteen. Talonpojat pistivät sileäksi noin sata kartanoa. Lopullisen niitin saksalaissukuisen aatelin omistuksille iski Viron itsenäistymisen jälkeinen maareformi, jossa maat takavarikoitiin ja kartanokokonaisuudet pilkottiin paloiksi. Merkittävimmät säilyivät laitoksina myös neuvostovallan aikaan, mutta muut rapistuivat.
Silmäkarkkia. Lahemaan kansallispuistossa sijaitsevan Sagadin kartanon marjapuuronvärinen päärakennus valmistui 1700-luvulla. Kuva: Tommi Anttonen
Kartano museona. Von Fock -suvun omistuksessa ollut Sagadi on nykyään myös luontokoulun ja metsämuseon koti. Kuva: Tommi Anttonen
Suuntaamme suoraan lautalta rannikkoa pitkin kohti itää kolmen
kuuluisan kartanon keskittymään Lahemaan kansallispuiston tienoille.
Ensin Sagedi, jonka vaaleanpunaisena hohtava rokokootyylinen päärakennus
on kaikessa söpöydessään nostattava nähtävyys. Vaikka politrukit
saarnasivat kartanoiden turmiollisesta vaikutuksesta, alettiin niiden
kulttuurihistoriallinen arvo tiedostaa jo kommunistisen komennon aikana.
Sagediakin alettiin entisöidä ja kunnostaa alkuperäiseen asuunsa jo
1970-luvulla aikaa, vaivaa ja rahaa säästelemättä: sopivat huonekalut
teetettiin vanhojen mallien mukaan ja vanhoja haalittiin takaisin
antiikkikaupoista ympäri maan.
Nykyään Viron metsähallituksen pyörittämä valtio-omisteinen 18 rakennuksen kokonaisuus tarjoaa perinteisen kartanoromantiikan sijaan reippailua ja luontoinfoa. Viron ainoa metsämuseo ja luontokoulu kartanon vaunuvajassa on mielenkiintoinen, ja löytyypä tiluksilta myös vodkakellari, jossa pääsee vertailemaan itäisen Euroopan tisleitä. Tässä välissä vinkki liikkumiseen: kaikki kolme Lahemaan kartanoa sijaitsevat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, joten polkupyörä vuokralle!
Kuusipuulta tuoksuvan Sagedin metsämuseon jälkeen kaipaamme jotain vähemmän reipasta, ja siihen tarkoitukseen sopii parhaiten Vihulan kartano: hellimistä, hoitoja ja jouten oloa, vähemmän historiaa. Mustoja-puron rannoille sijoittuvaan Vihulaan on panostettu nimenomaan kokous- ja lomakohteena. Kartanomaisuus ja historia ovat hieman kadonneet vahvasti tuotteistetun lomakylämäisyyden alle. Yksityisin varoin remontoidussa 25 rakennuksen kokonaisuudessa riittää silti tutkittavaa.
Nykyään Viron metsähallituksen pyörittämä valtio-omisteinen 18 rakennuksen kokonaisuus tarjoaa perinteisen kartanoromantiikan sijaan reippailua ja luontoinfoa. Viron ainoa metsämuseo ja luontokoulu kartanon vaunuvajassa on mielenkiintoinen, ja löytyypä tiluksilta myös vodkakellari, jossa pääsee vertailemaan itäisen Euroopan tisleitä. Tässä välissä vinkki liikkumiseen: kaikki kolme Lahemaan kartanoa sijaitsevat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan, joten polkupyörä vuokralle!
Kuusipuulta tuoksuvan Sagedin metsämuseon jälkeen kaipaamme jotain vähemmän reipasta, ja siihen tarkoitukseen sopii parhaiten Vihulan kartano: hellimistä, hoitoja ja jouten oloa, vähemmän historiaa. Mustoja-puron rannoille sijoittuvaan Vihulaan on panostettu nimenomaan kokous- ja lomakohteena. Kartanomaisuus ja historia ovat hieman kadonneet vahvasti tuotteistetun lomakylämäisyyden alle. Yksityisin varoin remontoidussa 25 rakennuksen kokonaisuudessa riittää silti tutkittavaa.
Hillittyä eleganssia. Vihulan kartanon makuuhuoneet on sisustetty klassiseen tyyliin. Kuva: Tommi Anttonen
Palmsen kartanon päärakennus. Kartanoa isännöi yli 250 vuotta Pahlenien suku. Kuva: Tommi Anttonen
Kokonaisuutena Lahemaan kolmikon vaikuttavin kartano on Palmse
huikeine puutarhoineen. Historiaa tihkuva, 1700- ja 1800-luvun tyyliin
kalustettu päärakennus näyttelyineen on myös läpikävelyn väärti, ja
tekolammen rannalla sijaitsevassa paviljongissa kelpaa kahvitella.
Palmsea isännöi vuodesta 1679 Viron itsenäistymiseen saakka värikäs Pahlenien suku, jonka mahtimiehiä kiittelivät jopa talonpojat. Suvun maineikkaimpiin vesoihin kuuluvat keisari Paavali I:n murhaan osallistunut Peter Ludwig, kenraalikuvernööri Carl Magnus ja Tallinna-Pietari-rautatien rakennuttaja Alexander von der Pahlen. Tämän pojan, Magnuksen, suurimmaksi saavutukseksi on aikakirjoihin merkitty maailman vanhimman fossiloituneen merisiilin löytäminen.
Viron
vanhimpia. Kirjoitetut lähteet todistavat Kõuen yhdeksi maan
vanhimmista kartanoista. Päärakennusta on vuosisatojen aikana jatkettu
moneen suuntaan. Kuva: Tommi Anttonen
Unelmien kylpyhuone. Kõuen kartanon yksilöllisen sisustuksen on suunnitellut talon emäntä Mary Jordan. Kuva: Tommi Anttonen
Vartiossa.
Kõuen kartanon kirjastoa vartioi karhu. Kirjaston tuhansien niteiden
valikoima sisältää peruslukemiston lisäksi arvokkaita harvinaisuuksia. Kuva: Tommi Anttonen
Yöpymispalveluja olisi tarjolla Palmsessakin, mutta haluamme
luksusta ja matkaamme syvemmälle sisämaahan. Muutama vuosi sitten
yleisölle hotellina avautunut Kõuen kartano on vahva haastaja Muhun
saarella sijaitsevalle Pädasteelle, jota pidetään yksimielisesti Viron
eksklusiivisimpana. Minä annan ääneni Kõuelle.
Kõue, joka väännetään englanniksi Kaun kartanoksi, tunnetaan myös Triigin kartanon nimellä vuodelta 1379 olevissa dokumenteissa. Päärakennusta on muokattu satojen vuosien aikana milloin mitenkin. Nykyinen versio vuodelta 1817 edustaa klassismia.
Pädasteen kartanon tapaan myös Kõuen taustalta löytyy Viron politiikassa vaikuttavia tekijöitä. Pahasti rappeutuneen kartanon osti vuonna 2007 liikemies ja kansanedustaja Eerik-Niiles Kross, kirjailija Jaan Krossin poika. Kartanon uutta ja vanhaa yhdistelevän sisustuksen on suunnitellut eli Eerik-Niiles Krossin vaimo, elokuvaohjaaja ja ympäristöaktivisti Mary Jordan.
Jokainen huone on oma vinkeä kokonaisuutensa, tyylikäs, mutta vahvasti kieli poskella ilakoiva. Aasialaisittain somistettu hääsviitti pylvässänkyineen on liikaa kaltaiselleni änkyrälle, mutta kartanon kuuluisimman asukin, 1800-luvulla vaikuttaneen tutkimusretkeilijä kapteeni Kotzebuen, inspiroima vanhoilla kartoilla ja matkakirstuilla komistettu sviitti vetoaa sisäiseen seikkailijaani.
Kotzebuen retket ovat vaikuttaneet muutenkin hotellin siirtomaahenkiseen sisustukseen. Erikseen on vielä pakko mainita kartanon harvinaisia niteitä pursuileva kirjasto, joka on vapaasti asukkien käytössä. Kõue voisi ulkoisten puitteidensa perusteella olla viiden tähden luksusta, mutta palvelu ei yllä sille tasolle. Tosin sama tuntuu vaivaavan muitakin maaseutupaikkoja. Olisiko niin, että osaavimmat asiakaspalvelijat lähtevät töihin Tallinnaan?
Pääkaupungissa neuvostotyylinen palvelukulttuuri on enää etäinen muisto vain. Kõuen kaltaisessa luksuspaikassa odottaisi automaattisesti hymyilevää ja reipasta vastaanottoa, ei parikymppisten näppylänaamojen hymytöntä jurotusta. Yhtä kaikki hulppealle maaseutuilulle on vaikea keksiä osuvampaa osoitetta.
Kõue, joka väännetään englanniksi Kaun kartanoksi, tunnetaan myös Triigin kartanon nimellä vuodelta 1379 olevissa dokumenteissa. Päärakennusta on muokattu satojen vuosien aikana milloin mitenkin. Nykyinen versio vuodelta 1817 edustaa klassismia.
Pädasteen kartanon tapaan myös Kõuen taustalta löytyy Viron politiikassa vaikuttavia tekijöitä. Pahasti rappeutuneen kartanon osti vuonna 2007 liikemies ja kansanedustaja Eerik-Niiles Kross, kirjailija Jaan Krossin poika. Kartanon uutta ja vanhaa yhdistelevän sisustuksen on suunnitellut eli Eerik-Niiles Krossin vaimo, elokuvaohjaaja ja ympäristöaktivisti Mary Jordan.
Jokainen huone on oma vinkeä kokonaisuutensa, tyylikäs, mutta vahvasti kieli poskella ilakoiva. Aasialaisittain somistettu hääsviitti pylvässänkyineen on liikaa kaltaiselleni änkyrälle, mutta kartanon kuuluisimman asukin, 1800-luvulla vaikuttaneen tutkimusretkeilijä kapteeni Kotzebuen, inspiroima vanhoilla kartoilla ja matkakirstuilla komistettu sviitti vetoaa sisäiseen seikkailijaani.
Kotzebuen retket ovat vaikuttaneet muutenkin hotellin siirtomaahenkiseen sisustukseen. Erikseen on vielä pakko mainita kartanon harvinaisia niteitä pursuileva kirjasto, joka on vapaasti asukkien käytössä. Kõue voisi ulkoisten puitteidensa perusteella olla viiden tähden luksusta, mutta palvelu ei yllä sille tasolle. Tosin sama tuntuu vaivaavan muitakin maaseutupaikkoja. Olisiko niin, että osaavimmat asiakaspalvelijat lähtevät töihin Tallinnaan?
Pääkaupungissa neuvostotyylinen palvelukulttuuri on enää etäinen muisto vain. Kõuen kaltaisessa luksuspaikassa odottaisi automaattisesti hymyilevää ja reipasta vastaanottoa, ei parikymppisten näppylänaamojen hymytöntä jurotusta. Yhtä kaikki hulppealle maaseutuilulle on vaikea keksiä osuvampaa osoitetta.
Kolmen
kokin työvoitto. Tallinna-Tartto-maantien varressa sijaitseva Põhjakan
rauniokartano muuntui viihtyisäksi ravintolaksi kolmen vuoden
aherruksen jälkeen. Kuva: Tommi Anttonen
Retkemme Viroon sai alkunsa ajatuksesta, että Viron kartanot
tarjoaisivat nykyään niiden kulta-aikojen veroisia ruokaelämyksiä. Siinä
jouduimme pettymään. Eivät tarjoa, ainakaan vielä. Poikkeuksen tekee
Põhjaka. Suunnilleen Tallinnan ja Tarton väliin sijoittuvan Põhjakan
kartanon keittiö on aivan omaa luokkaansa Viron muihin kartanoihin
verrattuna.
Kokit Märt Metsallik, Ott Tomik ja Joel Kannimäe löysivät 2007 ränsistyneen kartanon Tallinna-Tartto-maantien varresta, ja päättivät remontoida sen unelmiensa ravintolaksi. Tehtävä ei ollut maailman helpoin.
”Paikka oli kuin pommin jäljiltä: lattialaudat ja liedet oli viety, ovet ja ikkunat sojottivat sijoiltaan. Kaikki pitivät meitä hulluina, eivätkä pelkästään rakennuksen kunnon takia. Myös tätä sijaintia keskellä ei mitään jaksettiin kauhistella. Kavereiden avulla ja hirveällä työllä kaikesta kuitenkin selvittiin, mutta kolme vuotta siinä hujahti”, kertoo Joel Kannimäe ja maistattaa tyrnikreemillä täytettyä pavlovaa.
Vuonna 2010 avautunut Põhjaka on kaikessa kotikutoisuudessaan huomattavasti sympaattisempi ja jollain tasolla aidommin kartanofiiliksiä herättelevä paikka kuin isolla rahalla antiseptiseksi entisöidyt kartanohotellit. On vihreän kaikissa sävyissä hehkuvaa puutarhaa, pihalla kotkottavia kanoja, maalaamatonta seinäpintaa, sekavahkoa kirpputorikalustusta, vinyylisoitinta ja kuin pisteenä i:n päällä ikkunalaudalla raukeasti venyttelevä kissakin.
Põhjaka tekee kaiken ruuan virolaisista raaka-aineista sesonkien mukaan, talvella tuhdimpaa ja kesällä kevyemmin. Lähialueiden metsät ovat ahkerassa käytössä. Ravintola valmistaa hilloja, maustekastikkeita ja muita säilykkeitä myös myyntiin. Põhjakassa ei jännitellä liikoja, ja siksi homma toimii erinomaisesti.
Kokkikaverusten ruoka tuo muhkeilla mauillaan mieleen parhaat ranskalaiset bistrot. Talon mustaleipä voin, sillin ja uusien perunoiden kera menisi juhla-ateriasta sellaisenaan. Samaa sarjaa on maukas broilerinmaksapatee omatekoisen sipulihillon ja suolakurkkujen kera. Pääruuaksi nappiin kypsennettyä viiriäistä ja mahtavan epämuodikkaasti kermaista kastiketta.
Rauniokartanosta on tehty niin viihtyisä retriitti, että siellä haluaa olla mahdollisimman pitkään. Harmillisesti Põhjaka ei tarjoa asiakkailleen majoitusmahdollisuutta. Päärakennuksen vintin ovat vallanneet kesätyöntekijät.
Kokit Märt Metsallik, Ott Tomik ja Joel Kannimäe löysivät 2007 ränsistyneen kartanon Tallinna-Tartto-maantien varresta, ja päättivät remontoida sen unelmiensa ravintolaksi. Tehtävä ei ollut maailman helpoin.
”Paikka oli kuin pommin jäljiltä: lattialaudat ja liedet oli viety, ovet ja ikkunat sojottivat sijoiltaan. Kaikki pitivät meitä hulluina, eivätkä pelkästään rakennuksen kunnon takia. Myös tätä sijaintia keskellä ei mitään jaksettiin kauhistella. Kavereiden avulla ja hirveällä työllä kaikesta kuitenkin selvittiin, mutta kolme vuotta siinä hujahti”, kertoo Joel Kannimäe ja maistattaa tyrnikreemillä täytettyä pavlovaa.
Vuonna 2010 avautunut Põhjaka on kaikessa kotikutoisuudessaan huomattavasti sympaattisempi ja jollain tasolla aidommin kartanofiiliksiä herättelevä paikka kuin isolla rahalla antiseptiseksi entisöidyt kartanohotellit. On vihreän kaikissa sävyissä hehkuvaa puutarhaa, pihalla kotkottavia kanoja, maalaamatonta seinäpintaa, sekavahkoa kirpputorikalustusta, vinyylisoitinta ja kuin pisteenä i:n päällä ikkunalaudalla raukeasti venyttelevä kissakin.
Põhjaka tekee kaiken ruuan virolaisista raaka-aineista sesonkien mukaan, talvella tuhdimpaa ja kesällä kevyemmin. Lähialueiden metsät ovat ahkerassa käytössä. Ravintola valmistaa hilloja, maustekastikkeita ja muita säilykkeitä myös myyntiin. Põhjakassa ei jännitellä liikoja, ja siksi homma toimii erinomaisesti.
Kokkikaverusten ruoka tuo muhkeilla mauillaan mieleen parhaat ranskalaiset bistrot. Talon mustaleipä voin, sillin ja uusien perunoiden kera menisi juhla-ateriasta sellaisenaan. Samaa sarjaa on maukas broilerinmaksapatee omatekoisen sipulihillon ja suolakurkkujen kera. Pääruuaksi nappiin kypsennettyä viiriäistä ja mahtavan epämuodikkaasti kermaista kastiketta.
Rauniokartanosta on tehty niin viihtyisä retriitti, että siellä haluaa olla mahdollisimman pitkään. Harmillisesti Põhjaka ei tarjoa asiakkailleen majoitusmahdollisuutta. Päärakennuksen vintin ovat vallanneet kesätyöntekijät.
