Aikuiset lapset eivät tarvitse perintöä, sanoo professori
Siviilioikeuden professori Urpo Kangas suree sitä, että moni vanhus elää vaatimattomasti säästääkseen omaisuuttaan perinnöksi.
Perukirja oli melko tavallista luettavaa. Oli talo, kesämökki, metsää ja vähän osakkeitakin. Varallisuutta olisi siis ollut. Silti vanhus oli viettänyt vaatimatonta elämää pienen eläkkeensä turvin.
Siviilioikeuden professorin Urpo Kankaan se teki surulliseksi.
”Näin, että ihmisellä olisi ollut varaa oman elämänlaatunsa parantamiseen, mutta hän ei ollut tehnyt sitä. Koko omaisuus oli kiinni omistuksessa, ja sitä oli säästetty perinnöksi aikuisille lapsille”, Kangas sanoo kotonaan Helsingin Arabianrannassa.
Kerrostalokolmion seinät ovat niin täynnä taidetta, että tyhjää pintaa on vaikea löytää. Huomaa, että kokoelma on alun perin kerätty isompaan asuntoon. Pari vuotta sitten Kankaan istumatyön kuluttama selkäranka kipeytyi pahasti ja rivitaloasunto piti vaihtaa esteettömään kerrostalokotiin. Näin hän neuvoo muitakin eläkeikää lähestyviä tekemään. Jos kaupasta jää jotain käteen, Kangas kehottaa tuhlaamaan.
”Ihmisellä on oikeus nauttia oman työnsä hedelmistä. Sitä varten palkkaa maksetaan. Ei sen takia, että voi jättää mahdollisimman paljon perintöä aikuisille lapsille.”
Kangas antaa esimerkin. Kun vanhus ei enää käytä kesämökkiään itse, mökistä on korkea aika luopua – siinäkin tapauksessa, että lapset käyvät siellä. Sillä: ”Sääntöperimysjärjestelmä, jonka mukaan omaisuuden piti säilyä suvussa, liittyi feodaaliseen aikaan. Enää ei ole mitään sääntöä, joka estäisi mökin myynnin.”
Mökkirahoilla voi Kankaan mukaan remontoida asuntonsa niin, että siellä on helpompi liikkua – ja käyttää loput rahat miten huvittaa. Käydä kampaajalla, hierojalla, kuntosalilla ja matkustaa etelään pakkasia pakoon. Tai ostaa tekonivelleikkauksen, jos ei ole saanut sellaista julkiselta puolelta.
”Leikkaus voi tuntua kalliilta, mutta on hyvä sijoitus, jos se antaa mahdollisuuden elää kotona pidempään. Tällaisiin asioihin ihmisten pitäisi sijoittaa sen sijaan, että he laittavat rahansa säästöhenkivakuutuksiin tai sijoitussalkkuihin. Ne ovat vain välineitä, joilla yritetään saada raha siirtymään mahdollisimman suurena seuraavalle sukupolvelle”, Kangas sanoo.
Hänen mielestään elämä on hyvin eletty, kun perukirjan viimeisellä rivillä on nolla.
Rahasta ei pidä tehdä kasaa nenän alle. Niin opetti Miina -muori pojanpojalleen Urpolle tämän ollessa alle kouluikäinen. Kankaan mukaan muori tarkoitti, ettei raha saa olla itseisarvo, jota kerätään ihailtavaksi.
Näitä neuvoja noudatettiin Kankaan lapsuudenkodissa Orimattilassa. Terveydenhoitajaäiti oli järkevä rahankäyttäjä, joka mietti tarkkaan, miten maalaispappina työskennelleen isän palkkapussin sisältö käytettäisiin.
Kun aika jätti vanhemmista, perittävää ei jäänyt paljon.
”Mutta en minä sen takia perintöoikeudesta kiinnostunut”, Kangas naurahtaa.
Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina työskentelevä Kangas on Suomen johtava perintöoikeuden tutkija. Työsuhde-etuna, kuten Kangas asian muotoilee, häneltä pyydetään tuon tuosta apua perinnönjaon suunnittelussa ja pesänselvittämisessä. Kangas on neuvonut niin yliopiston vahtimestareita kuin talouseliittiä.
”Minua huolestuttaa, että ihmisten arvoksi on tullut kuoleman jälkeisen elämän suunnittelu. Nyt elävät ja pian kuolevat ajattelevat, että he voivat ratkoa seuraavan sukupolven ongelmia ja vaikuttaa heidän elämäänsä. Pahimmillaan tämä tehdään oman hyvinvoinnin kustannuksella.”
Kangas viittaa 1920–30-luvuilla syntyneisiin, nyt perittäviin sukupolviin. He ovat kasvaneet köyhässä Suomessa, oppineet säästämään, mutta eivät kuluttamaan.
Vaan eikö ole luonnollista, että vanhemmat haluavat helpottaa lastensa elämää?
Kyllä, kyllä, Kangas nyökyttelee. Hänen mielestään on psykologisesti ymmärrettävää, että vanhemmat haluavat jälkeen jäävän sukupolven kunnioittavan työnsä hedelmiä ja elävän parempaa elämää.
Hän itsekin auttaa yli kolmekymppisiä tyttäriään tarvittaessa. Kankaan mielestä aikuistumisen kynnys eli aika, jolloin lapset alkavat opiskella, ostavat oman asunnon ja perustavat perheen, onkin paras hetki auttaa.
”Mutta Suomessa perintö siirtyy tavallisesti eläkeläiseltä eläkeläiselle. He eivät ole enää mitään lapsia, joita vanhemman täytyy tukea.”
SAMI KERO / HS
Se, että iäkäs vanhempi oppii käyttämään rahaa siivoojaan ja fysioterapeuttiin, on perintöä parempi palvelus lapsille, Kangas uskoo.
”Aika tyypillistä on, että iän kertyessä hissutellaan omissa nurkissa ja yritetään selviytyä. Kun toimintakyky heikkenee, takerrutaan lähimpään maksuttomaan apuun eli puolisoon ja lapsiin, jotka sitten uupuvat. Tätä taakkaa voisi keventää käyttämällä palveluja, jos siihen on varaa.”
Niin, jos on varaa. Hyvin toimeentulevan professorin neuvot kuulostavat ivallisilta niille, jotka joutuvat laskemaan tarkkaan jokaisen euron.
Kangas haluaakin osoittaa sanansa keskiluokalle. Keskiluokkaisiksi lasketaan 50 prosenttia kuolinpesistä.
”Perintöveron tuotto on tänä vuonna noin 730 miljoonaa euroa. Se tarkoittaa, että sukupolvelta toiselle siirtyy 4–6 miljardin euron edestä omaisuutta: taloja, osakkeita, rahaa ja irtaimistoa. Tästä summasta omistajaporukka voisi aivan hyvin käyttää omaksi hyväkseen pari miljardia”, Kangas sanoo.
Hän uskoo, että rahasta olisi vähintään yhtä paljon hyötyä kansantalouden kierrossa kuin myöhemmin valtion verokirstussa.
”Nyt kuolinpesissä on usein esimerkiksi metsiä, jotka ovat olleet päättöhakkuukunnossa vuosikausia, koska perittävät eivät enää välitä ja perijät ovat kaupunkilaisia. Kansantalouden ja ihmisen hyvinvoinnin kannalta olisi viisaampaa käyttää metsärahat kampaajien ja siivoojien työllistämiseen sen sijaan, että niiden päällä istutaan ensin vuosikausia.”
Ja liittyy perinnön tuhlaamiseen Kankaan mielestä eräs yllättäväkin puoli. Kun ei ole perintöä, ei ole riitojakaan.
Kangas kohtaa usein tapauksia, joissa yritys säilyttää rakas mökki tai maatila sukupolvelta toiselle, on johtanut raastaviin riitoihin.
”Näissä tapauksissa on usein päällekkäisiä kuolinpesiä ja useita osaomistajia. Yhdessä heidän pitäisi päättää, kuka vastaa kiinteistöverosta, kunnossapidosta ja vakuutuksista, vaikka yhteisiä intressejä ei välttämättä ole”, Kangas sanoo.
Ei ole tavatonta, että perintö laukaisee riidan, jonka lopputuloksena koko perinnön arvo on pian huvennut asianajajien palkkioihin ja oikeudenkäyntikuluihin.
”Jos vanhemmat myyvät kesämökkinsä ajoissa, he tekevät lapsille siunauksellisen teon.”
Kangas puhuu paljon, eikä pelkää kärjistää. Mutta elääkö hän itse niin kuin opettaa?
Heti kun jäät ovat talven jäljiltä sulaneet, Kangas kiskaisee perämoottorin käyntiin Helsingin Vuosaaressa. Sieltä hän huristaa Sipoonselän yli Kuivan hevosen saareen, jossa sijaitsee askeettinen kesämökki. Vesi kannetaan kaivosta ja huoneita on yksi.
Saaressa Kangas kääntelee kiviä, hakkaa halkoja, lämmittää saunaa ja kalastaa lähes joka viikonloppu keväästä syksyyn.
”Käyn mökillä niin kauan kuin pystyn, ja sitten kun en enää pysty, se lyödään lihoiksi. Minä voin aivan hyvin vaihtaa kesämökin pariin tekoniveleen”, Kangas sanoo.
Aikuisille tyttärilleen hän on vihjannut, että isoa perintöä on turha odottaa.
”Olen sen verran hedonistinen, että varmasti jatkossakin harrastan taidetta. Se on esteettiseksi iloksi, ei sijoitus. Ehkä eläkkeellä tulee matkusteltua enemmän. Myös hyvä viini ja samppanja ovat aina hintansa väärti.”
Se, että tuleva pätkätyösukupolvi ei luultavasti koskaan onnistu keräämään yhtä paljon varallisuutta kuin nyt eläköityvät isot ikäluokat, ei Kankaan mukaan ole syy säästellä heille omaisuuttaan.
”Aina ei ole niin, että seuraava sukupolvi on edeltäjäänsä varakkaampi. Jokaisen sukupolven on rakennettava elämänsä itse.”
Lopuksi Kankaalla on kannustuksen sana niille, jotka epäröivät käyttää rahoja omaksi ilokseen.
”Koskaan en ole ollut perinnönjaossa, jossa lapset olisivat pettyneet siihen, ettei perintöä tule, koska vanhemmat ovat käyttäneet rahat omaan hyvinvointiinsa. Ja vaikka pettyisivätkin, sitä ei vanhempi ole enää kokemassa.”
Korjattu klo 11.25 virheellinen termi perunkirja muotoon perukirja.
